Humoristinen elämänasenne

Humoristinen elämänasenne, mitä se voisi olla?

Luin jostain määritelmän, että se on mm. sitä, että voi nähdä arkielämän tavalliset tapahtumat humoristisesta näkökulmasta.

Muutama esimerkki omista kokemuksistani vasta tekemältäni kaupunkireissulta.

En saanut taksikuskille sanottua paikannimeä, johon minun piti mennä, koska se jostain syystä nauratti minua niin paljon. Toivon totisesti, ettei hän luullut minun olevan raskausmahani  kanssa maistissa, koska ihan rehellisesti sain vain siinä niin järkyttävän naurukohtauksen 😂 Näin absolutistina lienen onnekas, että olen ihan kuin luonnostani jatkuvasti pienessä nousuhumalassa.

Auton kyydissä ollessa rakastan tarkkailla, mitä ympärillä olevissa autoissa tehdään. Monenlaisia tyyppejä tuli nähtyä taksissa istuessani ja ohimeneviä autoja tarkkaillessani: mies ratissa, jota herran tähden katsoin ensin koiraksi. Nainen, joka lauloi radion tahdissa sielunsa pohjasta punaisissa valoissa, melkein saatoin kuulla hänen oopperansa taksiin – itsekin muuten yksin ajaessani laulan ihan yhtä teatraalisesti. Juhliva porukka, jotka näyttivät minulle ja taksikuskille peukkua ja vilkuttivat minkä siinä valojen palaessa punaisilla vain kykenivät.

Nämä tilanteet olivat niin hauskoja hetkiä tuona lauantai-iltana, että tikahduin parin kilometrin matkalla nauruun useamman kerran. Oli hauskaa! Matka maksoi 16 euroa, ja nauroin jokaikisen euron edestä! Puhumattakaan, kuinka hauska itse tapahtuma oli artistin tekemine pienine koijauksineen, upeasti raikaavine yhteislauluineen ja sattumalta kuultuine hulluine keskusteluineen. Nukkumaan mennessä suupieliäni kiristi kaikesta siitä hekottelusta onnistuneen illan merkiksi.

Vaikka saatan blogini perusteella vaikuttaa tosikkomaiselta ja vakavamieliseltä, onneksi en sentään ihan sellainen ole. Rakastan sitä, että ihan tavallisissa, pienimmissäkin asioissa voi nähdä jotain hillittömän hauskaa.

Elämä voi humoristisen elämänasenteen ansiosta olla valloittavan leikkimielistä, kuin yksi teatterinäytös, jonka viimeisen kohtauksen jälkeen voi aplodeerata silmät kyynelissä, maha kipeänä kaikesta naurusta.

Tykkään nauraa, enkä jaksaisi olla niin vakavamielinen, että miettisin liikaa nauruni peittelemistä. Enkä aina vain voi pidättää nauruani. Kerran kuulin niin aidon ja hauskan keskustelun pankin aulassa, että vaikka olin itse siinä yksin odottelemassa, en voinut estää itseäni virnuilemasta typerästi ja koittamasta tukahduttaa hekotteluani. Näytin varmaan vähintäänkin hullulta, mutta minä vain meinasin kuolla nauruun, en sen kummempaa. Ja sitten sinne aulaan tuli vielä yltiövirallisen näköinen pankkiiri korulausein puhuen, tilanne vain levisi käsiin: itse kun olen aina nähnyt puvut jotenkin todella koomisina asuina, esimerkiksi kravatti, mikä ihmeen asuste se oikein on? Minulle puku on aina tuonut mieleen jonkinlaisen naamiaisasun, syystä tai toisesta 😂 Se oli erittäin hauska puolituntinen pankin aulassa, vaikka muut varmaan ihmettelivät, mikä ihme minua oikein huvitti. No ehkä heitä toivon mukaan myös huvitti minun huvittuneisuuteni.

En haluaisi ottaa pieniä asioita turhan vakavasti. Itseasiassa sellaiset kovin vakavamieliset tilanteet hykerryttävät minua melkeinpä kaikkein eniten. Yhtään hienommassa ravintolassa en voi olla hihittelemättä, jotenkin se koko tilanne alkaa vaikuttamaan niin koomiselta, kun katson ympärille ja näen ihmisiä syömässä selkä suorassa haarukka ja veitsi oikeissa käsissä, viikset suorassa ja parrat kammattuna. En tiedä, mikä kumma siinä naurattaa, mutta kun kaikki muut ovat jotenkin niin tosissaan ja vakavissaan, itsellä alkaa pahaenteisesti naurukohtaus lähestyä. Sitä alkaa kuvittelemaan mielessään kaikenlaista, entä jos veisikin johonkin pöytään pehmoleluhiiren ja säikäyttäisi vakavasti ruokailevan seurueen, että millaiseksi nuo tyynesti ruokaansa mutustavat naamat oikein menisivät. En toki tätä varmasti koskaan tule kokeilemaan, ellen vanhuksena pistä kaikkea peliin, kun sitten voi aina syyttää vanhuudenhöperyyttä. Niitä päiviä odotellessa. Tämän mielikuvan voimalla on pakko koittaa elää sen verran  terveellisesti, että ehdin varmasti olla se vanhuudenhöperö! Mutta nytkin jo pelkkä ajatus tämänkaltaisista mehevistä piloista hykerryttää.

Eräs mottoni on Maija Poppasesta tuttu lausahdus:

”A spoonful of sugar helps the medicine  go down –

Lääkkeen karvaan sä sokerilla makeaksi saat.”

Elämä on useimmille meistä tragedia. Me kaikki kohtaamme elämän aikana mielettömästi kaikkea kamalaa. Kuolemaa, sairautta, yksinäisyyttä, menetyksiä, pettymyksiä, köyhyyttä, vastoinkäymisiä, tuskaa, väsymystä, turhautumista, vaikeuksia, kärsimystä. Maailma on täynnä ihan hirveitä asioita. Itse haluan maailman vääryyksiin ja kärsimyksiin vaikuttaa sen minkä pystyn: haluan suojella maapalloa ja kanssaihmisiä ympäristöystävällisin ja oikeudenmukaisuutta tukevin valinnoin. Haluan ehdottomasti elää omista valinnoistani vastuullisen elämän.

Mutta tästä kaikesta helpompaa tekee se humoristinen elämänasenne: lääkkeen karvaan sä sokerilla makeaksi saat.

Kannattaa muuten katsoa Disneyn Maija Poppanen – mielestäni se on niin kaunis kuvaelma vakavamielisen Mr. Banksin henkisestä kasvusta kohti huumorilla höystettyä elämää. Alla oleva kohtaus, jossa Mr. Banks on menossa vastaanottamaan potkujaan, on ihan mieletön. Olen laittanut tuon alla olevan pätkän alkamaan kohdasta 2:15, kannattaa katsoa, tuo nauruun purskahtaminen saa ainakin minut aina hyvälle mielelle! 🤣 Suosittelen katsomaan, tässä elävästi tiivistyy koko tämän postauksen sanoma:

Vielä yksi esimerkki:

Epiduraalin ottaminen ei totta vieköön ollut minulle helppoa. Mutta minut siitä tilanteesta auttoi huumori – naurattaa vieläkin, kun mietin noita ilokaasun huuruisia ajatusketjujani. Anestesialääkäri näytti nimittäin siinä kaikessa tohinassa ihan Arman Alizadilta. Jotenkin tein johtopäätöksen, että hän on tullut tekemään uutta televisiosarjaa ja kokeilee minuun ensimmäistä kertaa ikinä pistää epiduraalin. Tämä ajatus oli siinä tilanteessa jotenkin niin huvittava, että pystyin rentoutumaan, enkä edes tuntenut koko piikin laittoa. Edelleenkään en muista, miltä lääkäri oikeasti  näytti: muistikuvissani Arman Alizad todella laittoi minulle epiduraalin 😂

Mitens tänään?

Ehkä vaihdan nimeni  tuttavani puhelimeen ”Suomen poliisiksi” ja hän hätääntyy, kun soitan. Ehkä käyn nakkaamassa kaverin postilaatikkoon jotain ihmeellistä, kuten yksittäisen perunan. Ehkä ajan vanhempieni auton yöllä parkkiin muualle, ja he saavat aamulla ihmetellä, minne auto on kadonnut. Aamupäivällä oli hauskaa överikilpailla Mario Kartissa sekä katsoa upean imelän koskettava Beauty and the Beast. Tänä iltana pitäisi vielä siivota – mitenköhän sen voisi tehdä astetta hauskemmin? Ehkä otamme kilpailun, kuka saa oman vastuualueensa nopeimmin siivottua. Ehkä lähetän jollekulle randomtyypille viestin, jossa kysyn, minkä nimen hän antaisi lemmikkipingviinille. Ruokapilat ovat toki klassikkoja myös, ehkä voisin sanoa tehneeni hyvää ystävällisyyttäni smoothien, mutta sekaan olisinkin heittänyt valtavasti valkosipulimaustetta – ehkä tämä ei nyt näin hävikkiruoan ollessa viime aikoina ajankohtainen ole niin sovelias pila.

Elämä on niin paljon hauskempaa, kun kaiken tuskan ja traagisuuden keskellä löytää pieniä hauskoja sattumuksia, ilon aiheita. Kun kulkee elämän läpi nauraen, löytäen hihityksen aiheita arkipäivän sattumuksista, pitäen silmänsä auki kaikelle vielä tässä maailmassa olevalle kauneudelle ja tilannekomiikalle.

Pilke silmäkulmassa on jotain, mitä ihailen. Että koskaan ei tiedä, minkälainen juoni siellä pilkkeen takana on menossa, että onko hän tässä nyt ihan tosissaan, vai pilaileeko vain.

On hauskaa kysyä junassa vierustoverilta jotain aivan omituista, tehdä punaisissa valoissa hauskoja ilmeitä vieressä odottaviin autoihin tai huomata ohikulkijassa jokin uskomattoman ihana hauska yksityiskohta, joka saa hymyilemään. Koska elämä on lyhyt ja siinä on niin paljon sellaista kurjuutta muutenkin, on ihanaa kulkea kaiken tämän halki naurussa suin!

Toki sen jälkeen, kun olen kertonut leijanlennätys haaveistani tai unelmistani muuttaa asumaan puumajaan, minun ikäni arvioidaan suurin piirtein sinne 8 – ikävuoteen. Ei haittaa, otan sen kohteliaisuutena. Halutessani tietenkin osaan myös suoriutua vakavasti otettavan aikuisen roolista, tilannetajua kai se sellainenkin on, ainakin  jos haluan koittaa tehdä koskaan työpaikoilla edes jonkinlaisen vaikutuksen. Toisaalta juuri sellaisissa paikoissa, joissa leikkimielisyys on tabu, on kaikista antoisinta nimenomaan antaa sen räiskyä. Eikö se ole juuri sitä positiivista anarkiaa? Ettei suostu ottamaan kaikkea niin älyttömän vakavasti, vaan päinvastoin haluaa löytää kujeillen niitä ilon ja naurun timanttihippusia.

Ps. Haastan sinut seuraavien päivien aikana oikein etsimällä etsimään arjestasi ja ympärillä tapahtuvista pienistä asioista naurun aiheita – niitä  kyllä nimittäin tulee eteen ihan mielin määrin, kun vain pitää silmänsä auki! 😁

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s